Paratiisikurun vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa 25.7.-27.7.2024
Oma suosikkini Suomen kansallispuistoista on Urho Kekkosen kansallispuisto. Urho Kekkosen kansallispuiston reitit kulkevat metsämaastossa, harjuilla, soilla, tuntureilla sekä kuruissa. Urho Kekkosen kansallispuistossa on myös runsaasti vesistöjä, joten juomavettä on hyvin saatavilla. Urho Kekkosen kansallispuisto tarjoaa reittejä sekä kohteita eri tasoisille vaeltajille. Paratiisikurun vaellus soveltuu arvioni mukaan peruskuntoiselle vaeltajalle.
Olen vaeltanut Urho Kekkosen kansallispuistossa viimeksi vuonna 2022: kesällä Aittajärveltä Paratiisikuruun ja takaisin sekä syksyllä Kemihaarasta Korvatunturille ja takaisin.
Olin alun perin ajatellut, että vaeltaisin Paratiisikuruun uudestaan ruska-aikaan. Olemme kuitenkin suunnitelleet syksylle Karhunkierroksen vaellusta, joten halusimme kesälle hieman lyhyemmän vaelluksen. Idea kesävaelluksesta Urho Kekkosen kansallispuistossa sijaitsevaan Paratiisikuruun syntyi jälleen hyvin nopeassa aikataulussa. Skippaa tämä kappale, mikäli ainoastaan vaeltamiseen ja luontoon liittyvä sisältö kiinnostaa. Lyhyesti: olin jäämässä kesälomalle, ja alun perin lomani oli tarkoitus aloittaa viemällä autoni huoltoon Ouluun, ei lähteä seikkailemaan Lappiin. Suunnitelmani tuli useita tekijöitä, jonka vuoksi se lopulta muuttui. Ensinnäkin, olin potenut "hybridikuumetta" jo pitkään. Edellinen autoni kulki luotettavasti bensiinillä, mutta olin tunnistanut, että työmatkani voisivat taittua sähkön voimalla. Lisäksi, yhden naisen tarpeisiin ostettu pieni citymaasturi kävi hieman ahtaaksi nykyisen perheeni teineille, saatikka koko perheen matkatavaroille. Nopeammin kuin uskoinkaan, oli pihallamme sisäänajettu maastoauto. Luonnollisesti edellisen auton huoltoaika peruuntui, joten mahdollisuus tehdä jotain muuta tarjoutui. Koska jäin kesälomalle vasta heinäkuun loppupuolella, kuulin lomalta palaavilta tutuilta heidän Lapin reissuistaan. Lisäksi satuin katsomaan Lapissa kuvattua reality-sarjaa, jonka jälkeen päätäni oli mahdotonta kääntää Lappiin lähdön tieltä.
Paratiisikurun vaellukselle lähdimme yhdessä avomieheni kanssa. Teimme muutamia uusia hankintoja tulevaa Paratiisikurun vaellusta varten. Isoin hankinta oli vaellusteltta. Itselläni on käytännön kokemusta Fjällrävenin Abisko lite 2:sta, sillä lainasin sitä tarvittaessa isosiskoltani. Koska omat vaellusreissut ovat lisääntyneet, ei lainaaminen ja siten teltan vuoksi ajaminen käynyt enää kannattavaksi. Hankimme myös vedenpuhdistimen. Tiedän, että Lapin virtaavia vesiä voi juoda ilman mitään käsittelyä aika turvallisin mielin, mutta haluan välttää mahdolliset vedestä johtuvat taudit. Lisäksi Peuran polun varrelta suopohjaisista vesistöistä otetut juomavedet olivat edelleen tuoreena muistissa. Ja mitä likaisempi vesi, sen kloorinmakuisempi vesi vedenpuhdistustablettien jälkeen. Lisäksi samalta ostosreissulta mukaan tarttui merinovillaiset t-paidat sekä merinovillasukat meille molemmille.
Ensimmäinen päivä Paratiisikurun vaelluksella 25.7.2024
Lähdimme ajamaan kotoa noin 8.45. Teinit jäivät matkan varrella pois kyydistä. Jatkoimme ajomatkaa Rovaniemelle, jossa pidimme pitkän tauon. Jätimme hybridiautoni lataukseen, ja kävimme syömässä sekä kaupassa ostamassa muutamat täydennykset vaellusruokavarastoihin. Parin tunnin tauon jälkeen matka jatkui tauotta Aittajärvelle saakka. Käännyin pian Saariselän jälkeen oikealle Kuutuan metsäautotielle. Google mapsin opastus Aittajärvelle loppui keskelle hiekkatietä. Olimme navigoineet Aittajärvelle, mutta Inarin puolelle. Google mapsia käytettäessä kohteeksi tulee laittaa Aittajärvi, Sodankylä. Muistin edellisestä kerrasta, että hiekkatietä tulee ajaa noin 30 km, joten jatkoimme ajamista. Tarkkana sai olla, sillä risteyskohdissa tulee kääntyä aina oikealle, ja esimerkiksi Suomujoentielle ei tule kääntyä, vaikka Aittajärveltä on ensimmäisenä Suomujoen ylitys.
Aittajärven parkkipaikalla oli runsaasti autoja sekä yksi bussi. Vaihdoimme vaellusvaatteet parkkipaikalla, ja lähdimme matkaan noin klo 19.30. Rinkkamme olivat normaalia kevyemmät, vain 15-16 kg. Ruokaa ja vettä oli normaalia vähemmän, sillä emme olleet maastossa kuin vajaa kolme päivää ja vettä olisi usein saatavilla. Olimme täyttäneet suurimman osan vesipulloista jo kotona, ja kuljettaneet niitä kylmälaukussa kylmäkallejen kera. Olimme kuitenkin juoneet osan vedestä ajomatkalla, joten pysähdyimme Aittajärven rantaan suodattamaan vettä vesipulloihimme. Joukko hieman äänekkäitä nuoria oli läheisellä laavulla. Toisaalta mukava, että luonnon rauha kiinnosti heitäkin. Jatkoimme vesipullojen täytön jälkeen kahlaamolle, jossa vaihdoimme jalkaan toiset jalkineet. Itselläni oli uimakengät, sillä eräs kokenut vaeltaja oli varoittanut minua crocsien käytöstä kahlatessa. Niiden ohut pohja lävistyy herkästi terävän kiven päälle astuessa, jolloin vaelluskin päättynee siihen. Tiedän, että moni ylittää vesistöt crocseilla, kuten myös avomieheni. Lisäksi crocsit ovat erittäin kevyet sekä hyvät taukokengät. Oman harkinnan mukaan voi siis käyttää crocseja tai uimakenkiä.
Kahlaamon jälkeen kävelimme Sarvijoen toisella puolella olevaa polkua. Kävelimme epähuomiossa Maantiekuruun vievän polun ohitse, kunnes minulle tuli tunne, ettemme ole menossa oikeaa polkua pitkin. Tarkistimme kartasta, että kyseinen polku jatkaisi Aittajärven ja Helanderin kotajärven välistä, ja jatkuisi kartan mukaan Siikavuopajan laavulle. Palasimme takaisin ja käännyimme Maantiekuruun vievälle polulle. Helanderin kodan raunioille tuli noin 2 km Aittajärveltä. Paikalla oli kolme naista, jotka olivat pystyttäneet teltan alueelle. He olivat käyneet Paratiisikurussa, ja päättäneet jäädä vielä yhdeksi yöksi maastoon ennen kotimatkalle lähtemistä. Naiset olivat kävelleet samaa reittiä kuin me olimme suunnitelleet menevämme, joten he neuvoivat jäämään yöksi Kaarnepään ylityksen jälkeen Sarvijoen rannassa olevalle poromiesten tulipaikalle. Siinä kohtaa Sarvijoki olisi tarpeeksi syvä uimista varten ja saisi telttailla rauhassa. Totesimme kuitenkin yhdessä, että emme ehkä jaksaisi sille iltaa kävellä niin pitkää matkaa. Kiittelimme kuitenkin vinkistä, ja jatkoimme matkaa.
Noin neljän kilometrin kohdalla tulimme poroaidalle, josta oli pari ylintä rimaa kadonnut. Jouduimme silti siirtämään pari rimaa, jotta pääsimme portista yli. Luonnollisesti siirsimme rimat takaisin paikoilleen. Poroaidalta oli noin kilometri Vetämäkurun nuotiopaikalle, jossa istui perhe evästauolla. Vetämäkurulta pääsee helposti hakemaan vettä purosta, sillä siitä johtaa selkeä, tukin paloilla tukevoitettu polku. Suodattaessamme vettä juttelimme perheen kanssa reittisuunnitelmistamme sekä aikaisemmista vaelluksistamme. Perheen isä totesi, että heihin on iskenyt jonkin sortin Lapin hulluus. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kaikki eivät ymmärrä meidän tapaamme viettää vapaa-aikaa luonnossa. Vetämäkurusta on polku Kuotmuttipäälle, mutta olimme jo ajat sitten tulleet siihen tulokseen, että palatessamme Paratiisikurun suunnasta, tulemme tunturien kautta takaisin. Me jatkoimme Maantiekuruun, kun perhe vielä jäi miettimään mihin suuntaan he jatkavat.
Helle oli mukavasti helpottanut, jonka puolesta matkaa olisi voinut jatkaa pitkälle yöhön, mutta iltaunisena väsymys alkoi painamaan. Kello oli noin 22, jonka puolesta Vetämäkuru olisi voinut olla varteenotettava yöpaikka. Mutta koska matkaa oli kertynyt vasta 5 km, ja energiaa oli, niin jatkoimme matkaa. Halusimme yöpaikan veden ääreltä, ja muistelin, että viimeistään muutaman kilometrin päässä polku poikkeaa puron ääreen. Yritin kävellessä mielenkiinnosta katsella oikealle edellisen reissun telttapaikkaa, mutta maasto vaikutti aika soiselta. Joka tapauksessa emme olisi jääneet siihen, sillä se ei ollut veden äärellä.
Pysähdyin, ja kuulin puron solinan taustalla. Emme olleet enää kaukana. Pian alhaalla oikealla näkyi tasainen alue sekä nuotiopaikka. Laskeuduimme alas metsämaata pitkin, vain huomataksemme, että alas olisi laskenut edellä kunnon polkukin. Tarkistimme puron sijainnin, ja päätimme sen perustella jäädä yöksi siihen. Kartasta katsottuna olimme Maantiekurun ja Sotavaaran taakse menevän polun risteyksessä. Riisuimme molemmat ensiksi kengät pois. Miesystäväni laittoi crocsit, ja itse tyydyin olemaan avojaloin. Vedestä nihkeät uimakengät eivät tuntuneet mukavilta jaloissa, enkä myöskään halunnut pitää vaelluskenkiä. Söimme iltapalaksi Rovaniemeltä ostetut aurajuusto-ananasleivät ja teimme iltatoimet. Telttaan kömmimme yhdentoista jälkeen, eikä nukahtamiseen mennyt kauaa. Koska helteen vuoksi illalla oli tullut litkittyä vettä, heräsin vessahätään keskellä yötä. Onneksi yöt olivat edelleen valoisia, ja sain nukahdettua uudelleen.
Ensimmäisen päivän vaelletut kilometrit olivat noin 9,4 km, ja aikaa kului 2 h 40 min. (ei sis. taukoja).
Toinen päivä Paratiisikurun vaelluksella 26.7.2024
Heräsimme noin 7.50, eli 10 min. ennen suunniteltua herätystä. Laitoimme makuupussit ja teltan katossa olleet merinovillasukat tuulettumaan kahden puun väliin viritetylle narulle. Aamutoimien ja aamupalan jälkeen pakkasimme teltan ja tavarat mukaamme. Siivosin roskapussiimme nuotiopaikan ympärillä olevat pienet roskat. Avomieheni oli mennyt edeltä hakemaan purosta vettä ja suodattamaan sitä. Veden suodattuessa huomasin, että ison sammaloituneen kiven alla oli roskakätkö. Lasipullo ja pari säilyketölkkiä pilkistivät kiven alta. Ruosteen määrästä päätellen ne olivat olleet siellä jo tovin. Vaikka sydämeni ei yleensä kestä jättää etenkään omia tai edes toisten roskia luontoon, tällä kertaa en saanut kyseenomaisia roskia mukaani. Lasipullon pohja oli rikki ja tölkkien reunat teräviä, ja meillä oli vain pienet minigrip-pussit roskia varten.
Nousimme takaisin Maantiekurun polulle. Ohitimme hyvin pian toisen nuotiopaikan, joka oli puron välittömässä läheisyydessä. Ylitimme myös pari kertaa puron ennen kuin saavuimme Maantiekurun ja Kaarnepään yli menevän polun risteykseen. Risteyksessä oli yöpynyt isä ja tytär, jonka kanssa juttelimme hetken. Heilläkin oli suuntana Paratiisikuru, ja paluu tunturien ylitse. Tulisimme siis kohtaamaan uudestaan.
Lähdimme nousemaan tunturille. Nesteytyksestä tuli pitää huolta, sillä lämpötila oli kohonnut hellelukemiin. Korkeimmassa kohdassa oli nettiyhteyttä, joten laitoimme muutamat whatsapp-viestit. Pian lähdimme laskeutumaan alas kohti Sudenpesää.
Tulimme joen rantaan, ja yritimme etsiä eilen tapaamamme naisporukan suosittelemaa leiripaikkaa, mutta emme nähneet sitä. Sarvijoen vesi näytti helteessä ihan virkistävältä, mutta avomieheni ehdotti, että uisimme myöhemmin. Meillä oli molemmilla kova vessahätä, ja Sudenpesän käymälä houkutteli uimista enemmän. Sudenpesällä pidimme pitkän tauon. Kävimme vessassa, jonka jälkeen söimme välipalaa. Avomieheni maistoi minulta salt&vinegar suolapähkinöitä, mutta yskimisestä päätellen eivät olleet mieluisia. No, jäisipä itselleni enemmän. Halusin edelleen uimaan, enkä jaksanut odottaa iltaan saakka, joten päätin vaihtaa uikkarit välittömästi. Löysin joesta sopivan syvänteen, jossa lilluin luonnon omassa kylpylässä. Serenan villivirta jäi kakkoseksi. Isosiskoni oli kerran lukenut jutun eri vaeltaja-tyypeistä. Yksi vaeltaja-tyyppi oli nautiskelija, joka etenee rauhallisesti ja pitää pitkiä taukoja. Me emme profiloituneet tähän tyyppiin, sillä meillä on rivakka tahti, emmekä vietä tauoilla kuin pakollisen ruokailuun ja muuhun huoltoon käytetyn ajan. Meissä oli piirteitä suorittajista ja eräilijöistä. Mutta, nyt olin kerrankin nautiskelija. Ei ollut kiirettä, ehtisimme Paratiisikuruun hyvin tämän päivän aikana. Olo oli hyvin virkistynyt uinnin jälkeen, ja oli mukava jatkaa matkaa.
Sarvijoen autio- ja varaustuvalle oli noin kilometrin matka Sudenpesältä. Menimme nuotiopaikalle tekemään lounasta. Eilen Vetämäkurussa tapaamamme perheen nainen tuli toivottelemaan meille hyvät huomenet, ja kertoi että olivat tulleet tuntureiden yli ja menneet nukkumaan vasta kahdelta. Me nautimme jo lounasta. Lounaan jälkeen valitsimme teltallemme paikan, ja pystytimme sen valmiiksi. Jätin rinkkani telttaan, ja avomieheni rinkasta otettiin pois ne tavarat, joita ei Paratiisikurun päiväretkelle tarvittu. Mukaan otettiin vesipulloja, vedensuodatin, ensiaputarvikkeet sekä välipalaa.
Sarvijoen yli pääsee joko kahlaamalla tai joen yli kaatunutta keloa pitkin. Päätimme testata tasapainoamme, joten ylitimme Sarvijoen keloa pitkin. Olimme päättäneet mennä Paratiisikuruun joen vieressä menevää polkua, ja palatessamme aioimme mennä rinteellä menevää polkua. Askel oli kevyt etenkin itselläni, koska en kantanut rinkkaa. Aluksi Paratiisikuruun johtava alempi polku menee metsämaastossa, josta sen siirtyy joen välittömään läheisyyteen.
Vastaamme tuli ensiksi kaksi naista koiran kanssa, jonka jälkeen ryhmä polkujuoksijoita. Ensiksi he tervehtivät ja kysyivät kuulumiset, mutta sitten pysäyttivät kertoakseen Paratiisikuruun vievän polun varrella olevasta maa-ampiaispesästä. Polkujuoksijoiden mukaan, kun nykyiseltä polulta käännytään vasemmalle Paratiisikuruun vievälle polulle, noin puolen kilometrin päässä tunturikoivikossa olisi maa-ampiaispesä. Kiitimme tiedosta ja jatkoimme pahaa aavistamattomina matkaa joen vieressä olevaa polkua pitkin. Kävelin edellä tunturikoivikossa, ja hetken päästä takaani kuului: AU! Normaalisti hyvin rauhallinen aviomieheni sanoi aika kuuluvalla äänellä, että se ampiaispesä oli tässä, voisitko juosta. Lähdin nopeaan juoksuun, ja hidastin mielestäni sopivan matkan päässä, mutta avomieheni huusi, että niitä ampiaisia tulee vielä lisää. Lopulta hidastimme, ja pysähdyimme katsomaan tilanteen. Itse en ollut saanut ainuttakaan pistosta, sillä minua luultavasti oli suojannut pitkät ja paksuhkosta kankaasta tehdyt vaellushousut. Avomiehelläni oli shortsit, ja häneen oli iskenyt yhteensä seitsemän ampiaista; neljä oikeaan ja kolme vasempaan pohkeeseen. Tilanteeseen toi oman jännityksensä se, ettei hänellä ollut tietoa, olisiko hän allerginen ampiaisille. Välitöntä allergista reaktiota ei onneksi tullut, mutta pistokohtia kirveli paljon. Lisäksi hänen molemmat pohkeet olivat ihan kosketusarat.
Päätimme siirtyä koivikosta kävelemään keskellä jokea, sillä vesi oli sen verran alhaalla, että pystyimme hyppimään kiveltä toiselle. Paratiisikurua kohti kävellessä pohdimme, olivatko polkujuoksijat sittenkin tarkoittaneet, että maa-ampiaispesä oli puoli kilometriä eteenpäin sillä polulla jota silloin kävelimme vai olisiko pesiä mahdollisesti myös Paratiisikuruun kääntyvän polun varrella. Palasimme alkuperäiselle polulle, sillä kiveltä toiselle hyppiminen oli käynyt hieman raskaaksi avomiehelleni.
Pian ylitimme joen uudestaan, sillä käännyimme vasemmalle Paratiisikuruun johtavalle polulle. Kävelimme rivakasti Paratiisikuruun johtavaa polkua pitkin, kiertäen pahimmat koivikot. Osumia ampiaisista ei tullut. Polun noustessa ja kääntyessä hieman oikealle, vastaamme tuli yksin vaeltava nainen. Tervehdimme ja kiiruhdimme varoittamaan ampiaisista. Suosittelimme kiertämään erityisesti joen vieressä menevän polun koivikot sekä käyttämään harkintaa myös Paratiisikurun polulla kävellessä. Nainen kiitti erittäin paljon tiedosta, ja jatkoimme matkaa eri suuntiin. Noustessamme vasemmalle puolelle alas jäi lampi ja vesiputous. Jatkoimme vielä eteenpäin kohti Paratiisikuru perää.
Paratiisikurun perällä ei ollut tällä kertaa lunta, joten siellä oleva vesiputous virtasi vapaasti. Paratiisikurun perällä oli muutamia vaeltajia, ja oletettavasti heidän rinkkansa olivat viereisellä kivikolla. Pidimme tauon ja istuimme nauttimaan lämmöstä sekä auringosta. Pian Paratiisikurun perältä tulleet vaeltajat saapuivat paikalle. Puheeksi tulivat, yllätys, yllätys, ampiaiset. Heistä suurin osa oli saanut osuman. He myös avuliaasti tarjosivat antihistamiinia avomiehelleni, sillä heillä oli edelleen sitä mukana. Kiitimme antihistamiineista (sekä sympatiasta). He kehuivat viereistä järveä hyvänä uintipaikkana. Juuri sillä kohdalla rannassa oli iso kivi, josta pääsi pulahtamaan järveen. Valittelimme sitä, kuinka olimme unohtaneet uintikamppeet teltallemme Sarvijoelle, mutta he naurahtaen sanoivat, etteivät aio katsoa taakseen, kun alkavat nousta kurun seinämää ylös.
Kun vaeltajat olivat lähteneet, teimme jotain odottamatonta. Riisuimme vaatteet ja kävimme pulahtamassa viereisessä järvessä. Vaikka ajatus ja tilanne tuntui oudolta, tuskin olimme ensimmäiset ja viimeiset vaeltajat, jotka tekivät vastaavan ratkaisun. Uimapuku päällä vedessä olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta kurun rinteeltä oli laskeutumassa jo seuraavat vaeltajat. Pulahduksen jälkeen liki 30 asteen helteessä märkä iho kuivui minuuteissa. Puettuani vaatteet takaisin päälle, halusin käydä vielä Paratiisikurun perällä katsomassa vesiputouksen. Avomieheni halusi jäädä lepuuttaman kipeitä pohkeitaan kivikolle.
Palasin takaisin rinkkojemme luo, ja nautiskelin rinteellä kasvavia mustikoita. Mustikoiden seassa kasvoi myös hillaa, jota napsin samalla kun lähdimme kävelemään takaisin päin. Ennen tunturikoivikkoa vastaamme tuli aamulla tapaamme isä ja tytär. He olivat kulkeneet Paratiisikurun tunturikoivikon läpi, ja isää oli iskenyt yksi ampiainen. He kertoivat, että olivat tulleet Sarviojalta yläpolkua pitkin, jossa ei ollut ampiaisia. Päätimme kiertää tunturikoivikot kokonaan. Kiertoreitillämme vastaan tuli lisää tuttuja, aikaisemmin tapaamamme Lapin hulluutta poteva perhe. Hekin olivat kiertämässä tunturikoivikot, saamiensa varoitusten myötä. Heidän matkansa jatkuisi Paratiisikurusta eteen päin.
Kun saavuimme joelle, oli taivas tummunut ja tuuli yltynyt. Emme olleet ottaneet kuorivaatteita mukaan, sillä sääennuste ei ollut luvannut vielä perjantaille sade- ja ukkoskuuroja. En tykännyt siitä ajatuksesta, että kohta kastuisin, ja kuorivaatteiden puuttuminen harmitti. Jouduimme kuitenkin pysähtymään suodattamaan vettä, sillä vesipullomme olivat tyhjiä. Saimme muutaman pisaran niskaamme, ja noustessamme polulle, saderintama kiiti ohitse. Emme onneksi kastuneet paria pisaraa lukuun ottamatta.
Polku rinteellä oli oikein mukava, eikä tarvinnut huolehtia ampiaisista. Matka eteni reippaasti. Matkalla pysähdyimme juttelemaan pariskunnan kanssa, joka piti taukoa, ja aikoi jatkaa myös Sarvijoelle yöksi.
Polku laskeutui aika jyrkästi alas Sarvijoelle, josta vaihtoehtona oli ylittää puro kiviä pitkin tai kävellä vasemmalle puunrungolle. Päätimme jälleen ylittää joen puunrunkoa pitkin. Sarvijoella oli satanut runsaasti, sitä oli todistamassa yksin vaeltanut nainen. Menimme jälleen nuotiopaikalle tekemään päivällistä. Autio- ja varaustuvan suunnasta tuli mies, joka tervehti meitä. Avomieheni tokaisi minulle, että tuossa miehessä oli jotain hyvin tuttua. Tokaisin, että kyseessä on ehkä hänen entinen asiakas entisestä työpaikasta. Ukkonen kumisi taustalla, ja tuntui lähestyvän hurjaa vauhtia. Päivällisen jälkeen tiskatessa tuli hieman kiire, ja päätimme tehdä iltapalalätyt autio- ja varaustuvan terassilla. Kun sain tiskattua astiat, juoksin teltallemme hakemaan lättyjen paistoon tarvittavat ainekset. Sain tarvittavat tavarat teltasta, ja juostessani autiotuvalle tuli sadekuuro niskaan. Avomieheni suodatti autio- ja varaustuvan terassilla vettä, kun selitin tohkeissani vesisateesta. Samalla kun selitin aika kovaan ääneen asiaani, huikkasi meitä nuotiopaikalla tervehtinyt mies avomiestäni nimellä. Lisäksi hän onnitteli meitä tuoreesta kihlauksesta. Kyseessä oli avomieheni äidin siskon mies. Hän oli perheensä kanssa vaeltamassa, ja he olivat majoittuneet varaustupaan.
Terassilla oli paljon porukkaa, ja tunnelma oli vesisateesta ja ukkosesta huolimatta korkealla. Sateen loppumista odotellessa juttelimme mm. vedensuodattamisesta, sen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta sekä tukkoon menneestä vedensuodattimesta. Kävimme myös autiotuvan puolella jututtamassa yksin vaeltavaa naista sekä kahta naista koiran kanssa.
Sateen loppuessa väki hajaantui ja me arvoimme, teemmekö lätyt terassilla vai nuotiopaikalla. Päädyimme ettemme siirry, vaan jäämme terassille. Yksin vaeltavan naisen kanssa tuli puheeksi rinkan paino pitkällä, noin viikon vaelluksella. Hän ei ollut koskaan halunnut tietää rinkkansa painoa, sillä tieto lisää tuskaa, mutta huomautti, että esimerkiksi käyttämämme vuokaspray painaa aika paljon. Puolustauduimme, että nyt kyseessä oli aika lyhyt vaellus, ja rinkkamme painoivat vain 15 kg. Nautimme lätyt hyvillä mielin maitokaakaolevitteen kera. Viikon vaellukselle lupaamme harkita, otammeko vuokasprayta mukaan.
Lättyjen jälkeen teimme iltatoimet, ja menimme nukkumaan noin kymmenen aikoihin.
Toisen päivän vaelletut kilometrit olivat noin 17 km, ja aikaa kului 5 h (ei sis. taukoja).
Kolmas päivä Paratiisikurun vaelluksella 26.7.2024
Heräsimme noin 6.50 vessahätään. Päätimme samoilta tein nousta aamutoimille. Aamutoimien jälkeen aloimme tekemään aamupalaa nuotiopaikalla jälleen ukkosen säestämänä. Kauhoimme nopeasti puurot kitaamme, kun minä jäin tiskaamaan ja avomieheni lähti purkamaan telttaa. Tiskaamisen jälkeen tulin apuun leiripaikkamme purkamisessa. Katsoimme, ettei meiltä tai muilta ollut jäänyt paikalle mitään, jonka jälkeen menimme autio- ja varaustuvan terassille suodattamaan vettä. Onneksi heräsimme ennen herätyskelloa, sillä sade alkoi aika lailla kun pääsimme terassille. Jälleen kerran ukkos- ja sadekuuro meni ohitse nopeasti, ja päätimme lähteä matkaan noin klo 8.55.
Kaarnepään satulaan noustiin noin kilometrin verran 490 metrin korkeuteen. Meidän vauhdillamme tähän meni noin 20 min. Pidimme noustessa parit hengähdys-, juoma- ja maiseman ihastelutauot. Itse Kaarnepään huippu on kartan mukaan noin 531 metrin korkeudessa. Huipulla pidimme napostelu- ja juomatauon. Ihailimme avautuvia maisemia, ja katselimme vielä kerran Paratiisikurun suuntaan. Yritin myös arvuutella, mikä taustalla näkyvistä tunturien huipuista olisi Sokosti. Kuten arvata saattaa, on minulla jo Luirojärvelle ja Sokostille vievä vaellus haaveena. Maisemia ihastellessa, koin harmistumista siitä, että kiva reissu olisi päättymässä. Reissu reissulta Lapista lähteminen tuntuu vaikeammalta. Ehkä minuunkin on iskemässä Lapin hulluus.
Kartan mukaan Kaarnepäälle vievä polku päättyy ennen huippua, mutta todellisuudessa Kaarnepäätä ja Kuotmuttipäätä halkoo selkeä polku. Laskeudumme kohti Kuotmuttipäätä, ja aurinko, sekä sitä myötä lämpötila, nousivat hellelukemiin. Onneksi olimme ottaneet runsaasti vettä mukaan Sarvijoelta, sillä tunturien päällä ei ollut vesistöjä. Pidimme toisen tauon Kuotmuttipään huipulla (oletan siis, että huiput ovat ne kohdat, joihin on kerätty röykkiöittäin kiviä). Tunturien päällä käveltiin noi neljä kilometriä, kunnes aloimme laskeutumaan alas Kuotmuttipäältä kohti Vetämäkurua.
Vetämäkurussa teimme lounasta, tomaattipastaa ja linssejä. Haikeus reissun päättymisestä oli läsnä edelleen.
Viimeinen osuus ennen Aittajärveä alkoi. Poroaitaan oli ilmestyneet ylimmät puomit, joten tällä kertaa päädyimme siirtämään ainoastaan keskimmäisiä puomeja, ja livahdimme rinkkojen kanssa niiden välistä.
Helle tuntui uuvuttavalta, mutta ajatus virkistävästä pulahduksesta Aittajärvessä helpotti. Ennen Helanderin kotajärveä vastamme tuli vaeltajia. He kysyivät veden saatavuudesta Maantiekurussa. Hekin olivat matkalla Paratiisikuruun, joten kerroimme heille myös varoituksen ampiaisista. Jatkoimme matkaa eri suuntiin. Helanderin kotajärven rannassa tutustuimme romahtaneeseen kotaan katseluetäisyydeltä. Pidimme myös juomatauon.
Jatkoimme kahlaamolle, jossa vaihdoimme kengät. Avomieheni meni edeltä. Vesi tuntui ihanan viileältä. Vastarannalla oli lapsiperhe, jonka kanssa juttelimme hetken. Heillä vaellus oli vasta alkamassa, kun meillä se oli päättymässä. Kävelimme autolle, jossa vaihdoimme uikkarit. Reissun kruunasi pulahdus Aittajärvessä. Vaikka matka jatkui kohti Saariselkää ja majoitusta, jäi Urho Kekkosen kansallispuisto odottamaan uusia seikkailuja.
Kolmannen päivän vaelletut kilometrit olivat noin 12 km, ja aikaa kului 3 h 52 min. (ei sis. taukoja).
Paluumatkalla pysähdyimme Rovaniemellä Sukulanrakan hiidenkirnuilla.