Luirojärven vaellus 6.-9.9.2025 (keskeytynyt)

21.12.2025
Luirojärvi kuvattuna matkalla Sokostille Jaurutuskurun kautta
Luirojärvi kuvattuna matkalla Sokostille Jaurutuskurun kautta

Olin jälleen säästänyt kesälomapäiviä syyskuulle, ja oikeastaan vain siksi, että pääsen Lappiin vaeltamaan. Avomiehelläni oli opinnoissa sellainen vaihe, ettei hän pystynyt olemaan poissa koulusta, joten päätin lähteä reissuun yksin. Uskalsin lähteä, koska syksyllä 2023 Hetta-Pallas yksinvaellukseni oli mennyt hyvin. Paikaksi valikoitui suosikkini eli Urho Kekkosen kansallispuisto, sisältäen Itä-Lapin korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen. Lisäksi halusin nähdä Paratiisikurun ruska-aikaan, joten vaellukselle tulisi matkaa noin 100 km viikon aikana.

Alkuperäinen reittisuunnitelmani oli (yöpymispaikat lihavoituna): Kiilopää-Niilanpää-Suomunruoktu-Vintilätunturi-Tuiskukuru-Luirojärvi-Sokostin huiputus päiväretkenä-Luirojärvi-Pälkkimäoja-Lumikuru-Muorravaaranruoktu-Pirunportti-Paratiisikuru-Sarvioja-Porttikoski-Lankojärvi-Rautulampi-Kiilopää. Lisäksi olin varautunut olemaan maastossa yhden ylimääräisen vaelluspäivän sekä tarvittessa kääntymään Luirojärveltä takaisin Kiilopäälle.

Olin reissua edeltävänä viikonloppuna kerännyt kaikki mahdolliset tarvittavat varusteet olohuoneen levitettävälle sohvalle. Lisäksi pitkin viikkoa olin tehnyt eväsostoksia sekä pakannut eväitä minigrip-pusseihin. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta perjantaina työntäyteisen viikon jälkeen tuntui, että pakkaaminen vain kestää ja kestää. Aikainen herätys seuraava aamuna jännitti, sillä edessä oli noin seitsemän tunnin ajomatka yksin kotoa Kiilopäälle. Lopulta painuin nukkumaan, sillä muuten olisi mennyt yömyöhään pakatessa.

Lauantai 6.9.2025

Heräsin suunnitellusti kuudelta herätykseen, ja aamutoimet sekä pakkaaminen sujuivat lopulta jouhevasti. Pääsin lähtemään ajamaan jo 7.30. Rovaniemellä pidin reilun puolen tunnin tauon, jonka aikana latasin ja tankkasin auton, söin sekä käväisin kaupassa hakemassa iltapalat kolmelle ensimmäiselle illalle. Laitoin jännityksen piikkiin sen ettei ruoka oikein maistunut.

Rovaniemen jälkeen sää muuttui sateiseksi aina Kiilopäälle saakka. Sääennusteet eivät pitäneet lainkaan paikkaansa, joten ei auttanut kuin vaihtaa vaellusvaatteet päälle auton takapenkillä. Toisaalta sade mahdollisti sen, että sain ottaa käyttöön uuden keltaisen sadetakkini. Olin ottanut lainaan viikon reissuani varten avomieheni 100-litraisen rinkan, joten jonkin aikaa värkkäsin säätöjen kanssa. Ehdin jo tuskastumaan, kunnes avomieheni antoi neuvoja puhelimitse, miten säädöt voisi saada sopiviksi. Toinen haaste oli se, että rinkka painoi vesien kanssa 25-30 kilon välillä. Tarkkaa lukemaa en saanut selville, sillä kalavaakamme on hieman epäkunnossa enkä hoksannut Kiilopäällä portin yhteydessä olevaa vaakaa.

Noin klo 17 jälkeen lähdin Kiilopäältä lievässä vesisateessa kohti Niilanpäätä. Niilanpään porokämpälle saapuessani ajattelin pitää pienen tauon tuvan puolella. Kiersin koko rakennuksen ympäri ennen kuin hoksasin missä on sisäänkäynti. Samalla oven avauksella sisään tuli myös vanhempi ulkomaalainen naishenkilö. Sisätilat olivat yllättävän pienet, ja naisen porukka oli vallannut kämpän lavereista suurimman osan. Hörppäsin vettä, ja totesin mielessäni, ettei minulla ollut aikaa eikä oikein halukkuutta jäädä ahtaaseen ja kuumaan kämppään pidemmälle tauolle. Siirryin rinkkani kanssa nuotiopaikalle, jossa nautin hieman välipalaa, koska tajusin, että edellisestä ruokailusta oli kohta kuusi tuntia.

Niilanpäälle saakka reitti oli joten kuten merkitty, joten sen jälkeen piti osata suunnistaa Suomunruoktun suuntaan. Kävelin vanhojen poroaitojen ohitse poluttomassa maastossa. Edessä kauempana näkyi polku Rautulammelle päin, mutta saavuin oikealle kääntyvälle polulle. Tulkitsin kartasta olevani oikeassa suunnassa. Vesisade loppunut, mutta sumu verhosi maisemat. Polulla minua vastaan tulivat ensimmäiset porot, mutta ennen kuin sain kaivettua puhelimeni esiin kuvien ottamista varten, olivat ne luikkineet sumuun. Kun olin kävellyt noin pari tuntia sekä 8,5 km Kiilopäältä, päätin kokeilla laittaa kuvia reitin varrelta avomiehelleni. Yllätyksekseni yhteydet toimivat, ja viestittelimme hetken. Alun perin olin varautunut siihen, että saisin yhteyden ulkomaailmaan ainoastaan tunturien huipuilta. Viestittelyn jälkeen varauduin jälleen siihen, että kuulisimme toisistamme vasta maanantaina Sokostin huiputettuani.

Ohitin Suomunlatvan laavulle johtavat polut, mutta pidin risteyksessä tauon. Vaihdoin sadetakin toiseen takkiin, sillä sadevaatteet hiostivat. Samoihin aikoihin laavulta tulivat mies ja nainen, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan kanssani. He olivat myös matkalla Suomunruoktulle, ja päätyivät jatkamaan tuvalle päin ennen minua. Matka Suomunruoktulle oli helppokulkuista mönkijän uraa.

Tullessani Suomunruoktun kahluupaikalle olivat samat henkilöt juuri päässeet toiselle puolelle. Laskin rinkkani alas, ja olin ottamassa kenkiä pois jalastani, kun mies huikkasi, että kiviä pitkin pääsee ylitse. Kerroin kuinka kerran kaaduin rinkan kanssa paskaojaan, mutta lupasin yrittää. Ja minun onnistui tehdä ylitys kastumatta tai kaatumatta. Myöhemmin miehen kanssa jutellessa hän kertoi, että hän oli ajatellut hakevansa minun rinkkani, mutta oli päättänyt antaa minun itse yrittää ylitystä. Ja hyvä niin, olin taas kokemusta rikkaampi ja itsevarmempi.

Kävelin suoraan Suomunruoktun autio- ja varaustuvan terassille. Hetken mietin, että pystytänkö teltan vai menenkö autiotupaan yöksi. Päätin ensiksi katsoa autiotuvan tilanteen. Autiotuvassa oli kaksi naista iltapalalla, ja he olivat laittaneet ikkunalle tunnelmaa ja valoa tuovat jouluvalot. Koska tuvan lavereilla oli tilaa, päätin nukkua tuvassa. Naiset olivat laittaneet petinsä alalaverille, joten laitoin itselleni makuupaikan ylälaverille. Koska rinkkani painoi, oli sen nostaminen ylälaverille hieman haastavaa. Kun naiset olivat melkein valmiita unille, tuli aiemmin tapaamani nainen ja mies tuvan puolelle. Miehen jäädessä vielä pidemmäksi aikaa juttelemaan selvisi, että hän oli varsin kokenut eränkävijä, ja oli tavannut nämä naiset aiemminkin. Oli mahtava kuunnella toinen toistaan mielenkiintoisia ja paikoin hurjia juttuja hänen vaelluksiltaan. Lisäksi hän antoi minulle vinkkejä kartan lukuun. Noin klo 23 aloimme tuvan puolella nukkumaan.

Päivän vaelletut kilometrit olivat noin 14 km, ja aikaa kului noin 3 h (ei sis. taukoja).

Sunnuntai 7.9.2025

Olin laittanut aamuksia herätyksen seitsemäksi, jotta pääsisin ajallani lähtemään liikenteeseen. Aamutoimet sujuivat aluksi hieman tahmeasti, kun olin tottunut toimimaan vaelluksilla avomieheni kanssa yhdessä. Etenkin vedensuodatus on ollut avomieheni vastuulla, mutta onnistui se helposti minultakin. Aamupalan päätin syödä ulkona nuotiopaikalla, koska ulkona oli valoisampaa kuin tuvassa, ja olin siirtänyt rinkkani tuvan terassille. Aamupalan jälkeen huomasin, että naiset olivat aika tehokkaasti siivonneet tuvan, joten pahoittelin sitä, etten osallistunut niihin talkoisiin.

Olin lähtökuopissa noin klo 9.30. Eilen tapaamani mies kysyi päivän suunnitelmista, ja kerroin lähteväni Luirojärvelle Vintilätunturin kautta. Mies kertoi, että Vintilätunturille on jonkin verran enemmän nousua eivätkä maisemat juuri näy, koska puissa on vielä lehdet. Kiitin tiedosta, ja päätin kiertää Salolammen kautta. Polku oli jälleen helppokulkuista, ja kun ylitin sillan, yritin etsiä Salolammelle menevää polkua. Maasto alkoi nousemaan, joten olin sittenkin Vintilätunturille menevän reitin varrella. Myöhemmin sain tietää tuvassa kanssani nukkuneilta naisilta, että Salolammelle olisi pitänyt kääntyä heti sillan ylityksen jälkeen ja mennä puron vartta pitkin. Kun olin kävellyt Suomunruoktulta noin 5 kilometriä, vastaan tuli penkki, jossa pidin tauon. Aurinko paistoi ja oli lämmin ilma. Lehtipuut olivat keltaisena, ja nautin maisemista puiden peittävyydestä huolimatta. Naiset kävelivät ohitseni, mutta jäin vielä nauttimaan maisemista. Viestittelin myös avomieheni kanssa, joka tsemppasi yksinäistä kulkijaa.

Jatkoin matkaani kohti Tuiskukurua. Vastaan tuli yksin vaeltava mies sekä ohitin naiset, jotka olivat evästauolla. Kartan mukaan polku haarautuu lammen kohdalla, joten yritin tällä kertaa olla tarkkana, jotta menisin oikealle polulle. Ohitin vihreän suon, jonka sittemmin tulkitsin olevan se lampi. Tulin suoalueelle, ja varmistin kartasta, että olin oikealla polulla. Seuraavaksi rämmin suossa. Suon jälkeen pidin juomatauon, ja mielessäni oli jo lounas.

Noin 13 kilometrin vaelluksen jälkeen saavuin Tuiskukurulle yhden aikaan. Menin mönkijälle tarkoitettua siltaa pitkin. Saavuin Tuiskurun autiotuvan pihapiiriin, ja asetuin nuotiopaikalle. Tuvasta tuli pariskunta, joiden kanssa juttelin hetken. He tarjosivat lämmintä tupaa, mutta totesin, että teen hyvällä säällä ruuan ulkona. He myös neuvoivat, että vesi on helpointa hakea sillalta. Valmistin tomaatti-linssipastaa, ja naiset saapuivat tuvalle. Lisäksi paikalle saapui ulkomaalainen porukka sekä yksin vaeltava mies. Kun olin hakemassa vettä sillalta, mönkkäri tuli Luirojärveltä päin ajaen ohitse.

Lounaan jälkeen jatkoin matkaani Luirojärveä kohti, ja naiset tulivat hieman minun jälkeeni. Maasto nousi jonkin verran, ja huomasin, että lonkkaani vihloi. Päätin mennä Ampumapään vieressä menevältä polulta, joten poikkesin tunturikoivikkoon. Vihlonta lonkassa jatkui, ja sitten iski pelko siitä, että kroppa ei kestäisi. Kyyneleet silmissä laskin rinkan maahan, ja aloin viestittämään avomiehelleni tilanteesta. Kuulin kuinka naiset menivät toisella polulla ohitseni. Avomieheni soitti, ja kertoi, että vihlonta johtui todennäköisesti lantiovyön hankaamisesta lantiota vasten. Hän antoi neuvoja keventää rinkan lantiovyötä sekä ottaa särkylääkettä. Lopulta pidin n. 40 min. tauon. Kun olin saanut tilanteen rauhoitettua, joukko ulkomaalaisia vaeltajia meni ohitseni, jotka sittemmin ohitin. Myöhemmin selvisi, että vihlonta johtui käyttämästäni vyöstä. Aiemmin hyvin istuvat vaellushousuni ovat käyneet hieman väljiksi, joten varmistin niiden valumattomuuden vyöllä. Myöhemmin sain samalta reissulta kokeneelta vaeltajalta vinkin hankkia henkselit, jottei vyö painaisi lantiota.

Ihastelin matkalla Ampupäiden rakkaa. Laskeuduin metsään, ja polku yhdistyi. Ylitin ensimmäisen puron haaran, jonka jälkeen polku katosi ja rämmin suossa. Saavuin toiselle puron haaralle, ja näin helpotuksekseni toisella puolella polun. Etsin sopivan ylityskohdan, ja pääsin jälleen kahlaamatta vesistöjen yli. Toisella puolella pidin proteiinipatukan mittaisen tauon, ja viestitin avomiehelleni, että kaikki on hyvin, kun toistaiseksi puhelimessa oli kenttää. Reitti jatkui kiertäen Luusuanvaaran.

Saavuin Luirojärven kahlaamolle, jossa totesin, että nyt oli aika ottaa kengät pois jalasta. Testasin ensiksi miten syvä ja kova virtaus on kävelemällä vastarannalle ilman rinkkaa. Vettä oli korkeintaan pohkeeseen saakka ja virta kohtalainen, joten kävin hakemassa rinkan varsinaista ylitystä varten.

Kävelin Kuuselan vuokratuvan sekä Luirojärven saunan ohitse. Valitsin teltalleni paikan tuvan ja järven välistä. Laitoin teltan pystyyn sekä vein osan vaatteistani sekä kenkäni tuvan kuivaushuoneeseen kuivumaan, jonka jälkeen istahdin hetkeksi nuotiopaikalle juttelemaan ennen naisten saunavuoroa.

Sauna sekä uinti oli virkistävä ja palauttava kokemus. Saunan jälkeen oli alkanut hämärtymään, mutta päätin vielä siirtää telttaa paremmalle paikalle. Iltapalalla nautin aurajuustopatonkia sekä sienirisottoa herne-härkäpapusuikaleilla. Päätin jättää tiskaamisen seuraavalle aamulle, ja painua nukkumaan. Päästessäni makuupussiin tajusin, että pääni vietti alaspäin, mutta päätin yrittää nukahtaa siitä huolimatta.

Päivän vaelletut kilometrit olivat noin 21 km, ja aikaa kului noin 5 h ja 30 min (ei sis. taukoja).

Maanantai 8.9.2025

Heräsin vessahätään ennen seitsemää. Aamu oli sumuinen. Aamupalan söin nuotiopaikalla, ja juttelin osin samojen ihmisten kanssa kuin edellisenä iltana samalla paikalla. He eivät suositelleet Sokostin huiputusta sateella tai sumulla, korkeintaan puoli pilvisellä säällä. Kello oli yhdeksän aamulla, ja mietin mitä tekisin. Lähtisinkö Pälkkimäojalle, vai viettäisinkö päivän Luirojärvellä vai menisinkö Sokostille sumusta huolimatta. Päätin odottaa kahteentoista, kun avomieheni mukaan sään pitäisi seljetä 12-14 välillä. Odotellessani juttelin lisää nuotiopaikalla tapaamani miehen kanssa. Hän oli jatkamassa Tahvontuvan suuntaan.

Kun palasin teltalleni, huomasin, että yksi linssipussi oli ollut huonosti kiinni, ja levinnyt rinkkaan. Keräsin aikani kuluksi linssit rinkasta, ja totesin, että niitä todennäköisesti löytyisi vielä kotonakin. Kävin käymälällä, jonka edessä tapasin naisen ja miehen. Mies laittoi olalleen Kajka-rinkan läppää muistuttavaa laukkua, ja sain ahaa-elämyksen. Totesin ääneen, että ilmeisti myös minun rinkkani läppä taipuu laukuksi. Juttelimme hetken, ja he kertoivat menevänsä Sokostille. Tämän jälkeen päätin, että lähden itsekkin säästä huolimatta.

Teltalle palatessa pakkasin rinkan läppään mukaan juotavaa ja proteiinipatukoita sekä valmistin lounaan. Lähdin matkaan puolen päivän aikaan, ja päädyinkin huoltokämpän pihapiiriin. Palasin takaisin oikealle polulle, ja jatkoin tihkusateessa kohti Sokostia Jaurutuskurun kautta. Jaurutuskurun jälkeen ihastelin maisemia, ja katselin Luirojärven suuntaa. Noin 500 m korkeudessa oli pilvistä. Nousin liki polutonta rakkaa pitkin ylöspäin, ja saavuin urheilukelloni mukaan 721 metrin korkeuteen. Kävelin eteenpäin, mutta huomasin, että lähdin laskeutumaan alemmas. Yritin Google mapsista katsoa missä on virallinen Sokostin huippu. Se tuntui olevan liian kaukana siihen nähden, että sinne olisi pitänyt kulkea sumussa ja tuulessa. Päätin palata takaisin päin. Hieman jännitti, kun en nähnyt heti oikeaa suuntaa rakassa. Lopulta saavuin pilvirajan alapuolelle, ja näin harmaat rinteet edessä. Istahdin ja söin suklaata. Minä tein sen. Kävin Sokostilla, Itä-Lapin korkeimmalla tunturilla. Vaikka sää ei tällä kertaa suosinut, olin silti kokemusta rikkaampi.

Jatkoin laskeutumista rakkaa pitkin, ja vastaani tuli yksin vaeltava nainen. Keskustelimme Sokostin huipulle vievästä "reitistä". Lisäksi nainen tiesi kertoa, että illaksi oli luvattu sadetta, joten hän kiiruhti jatkamaan. Painovoima taas vei minut juoksemaan Jaurutuskuruun vievälle polulle. Juoksun jälkeen havahduin nälkääni, ja söin viimeisen mukaan ottamani proteiinipatukan.

Saavuin kohtaan, jossa mönkijän ura halkoo reitin. Yritin vielä suunnistaa Raappanan kammille, mutta matkalla alkoi tihuttaa vettä. Päätin palata takaisin päin kohti Luirojärveä.

Valmistin tihkusateessa päivälliseksi sienikeittoa, joka paloi pohjaan. Tämä on yksi syy, miksi en juuri kokkaa kotona. Siirryin keittokattilan sekä teollisesti täytettyjen (oikeasti tosi kuivien) näkkäreiden kanssa autiotuvan puolelle syömää. Samaan aikaan autiotupaan tuli jo aiemmin nuotiopaikalla tapaamani nuori nainen. Juttelimme päivän kuulumiset, hän oli isänsä kanssa käynyt Raappanan kammilla päiväretkellä. Valittelin, kuinka en ollut sinne saakka viitsinyt kävellä, sillä oli alkanut satamaan. Kun kerroin hänelle vaellusblogistani, hän tunnisti käyneensä lukemassa juttujani.

Olin sopivasti valmis naisten klo 18 saunavuoroon. Saunassa pohdimme seuraavan päivän säätä, sillä suurimmalla osalla ei tuntunut nettiyhteydet toimivan. Vaikka yhteydet toimivatkin itselläni, en ollut ehtinyt vielä tarkistaa seuraavan päivän säätä. Yksi nainen kertoi, että oli tullut tänään sumussa Lumipään kautta Luirojärvelle, ja onneksi toinen vaeltaja oli näyttänyt heidän sijaintinsa gps-laitteen avulla. Aloin jo valmiiksi jännittämään seuraavan päivän vaellusta, sillä tänään Sokostin rakassa olin saanut esimakua siitä, että miltä tuntuu mennä poluttomassa maastossa sumussa. Hieman harmitti, ettei reittini varrelle enää osunut saunaa. Saunomisen jälkeen siirsin ainakin kaksi kertaa telttaani, niin että olisi mahdollisimman tasaista nukkua, eikä maa alla viettänyt erityisemmin mihinkään suuntaan. Läheiselle maa-alueelle oli ilmestyny kolme telttaa, ja isompi porukka. Iltapalan jälkeen olin valmis nukkumaan. Hieman huvittavaa oli se, että antaumuksellinen kuorsaus kuului läheisestä teltasta minun telttaani saakka. Väsymys takasi kuitenkin hyvät yöunet.

Päivän vaelletut kilometrit olivat noin 13 km, ja aikaa kului noin 3 h ja 30 min (ei sis. taukoja).

Tiistai 9.9.2025

Heräsin jälleen ennen herätystä. Kuulin välittömästi sadepisaroiden ropinan telttaa vasten. Ulkona oli sumuista, joten puin heti päälle sadevaatteet. Tein aamutoimet teltan vieressä tihkusateesta huolimatta. Aamutoimien jälkeen kävin autiotuvassa kirjoittamassa vieraskirjaan terveiseni. Teltta toisensa jälkeen katosi maisemasta ja tuvan edessä kävi varsinainen vilske, kun porukat lähtivät liikenteeseen. Jostain syystä itseäni alkoi hieman ärsyttämään oma hitaus. Sain kuitenkin purettua leirin kymmeneen mennessä. Rinkka, jonka nimesin tässä vaiheessa ruumiiksi, tuntui painavan edelleen, joten kannoin sen autiotuvan portaille, jotta sain sen helpommin selkään. Samalla tuli juteltua naisen kanssa. Hän ihasteli sata litraista rinkkaani, johon saa mahdutettua tavaraa kyllä riittävästi.

Alkumatka Muorravaaranruoktulle kulki samaa reittiä kuin Sokostille mennessä. Kun käännyin mönkijän uralle, totesin, että tihkusade kasteli rinkkaa sekä vaellusvaatteita, joten pysähdyin laittamaan sadesuojan ja sadevaatteet päälle. Kaksi naista ohittivat minut tässä vaiheessa. Kävellessä yritin etsiä polkun risteystä josta kääntyä oikealle kohti Pälkkimäojaa, mutta mönkijäura vain jatkui ja jatkui enkä havainnut risteäviä polkuja. Olin jo aamulla päättänyt jättää Raappanan kammin toiselle kertaa, mutta en olisi tosin sitä löytänytkään. Pieni epävarmuus siitä, olenko edes oikealla polulla, hiipi mieleeni. Saavutin kuitenkin melkein ohitseni menneet naiset, joten ajattelin kuitenkin, että polku veisi johonkin, ja todennäköisesti Pälkkimäojan laavulle.

Seuraavaksi näin rakennuksia, siis keskellä ei mitään. Edessäni vaeltavat naiset viihottivat eteenpäin, kun pysähdyin tutkimaan karttaa. En saanut itseäni täysin paikannettua, mutta jonkin puron ääressä olin. Jatkoin matkaa ja mönkijäura haarautui. Oikealle ura meni puron yli, tai siis ainakin mönkijän urassa virtasi vesi, ja vasemmalle polku jatkui metsään. Valitsin oikealle menevän polun, koska kartassa oli useita peräkkäisiä puron ylityksiä, joten arvelin olevani jossain kohtaa Pälkkinäojalle menevällä reitillä. Ylitettyäni toisen puron saapuen samalla suolle, minulle iski fiilis, että olen ehkä väärällä reitillä. Paikansin itseni 112 sovelluksella Tammukkalammen tasolle, ja lohdutin, että oikeaan suuntaan olen menossa. Söin proteiinipatukoita, ja pähkinöitä, ettei nälkä ainakaan iskisi.

Jatkoin matkaa rämpien välillä suossa, ja hyppien kiveltä kivelle, sillä mönkijän urasta valui vesi. Kyseenalaistin edelleen sijaintini, ja katsoin karttaa. Vasemmalla meni puro, kuten kartassakin. Reitti lähti nousemaan, ja olin jo 400 m korkeudessa. Kartan mukaan reitin ei pitäisi mennä niin korkealle. Paniikki alkoi kalvamaan, ja jouduin pysähtymään rauhoittumaan rinteelle. Jatkoin vielä uskoen, että olin vaan valinnut väärän polun, joka nyt sattui menemään tunturin yli, eikä kiertäisi sitä kuten alkuperäinen reitti. Skippaisin Pälkkimäojan laavun, mutta Pälkkimäojan varressa voisin tehdä ruokaa ilman laavua.

Lopulta tulin niin korkealle, että sumu peitti näkyvyyden. Polku vaikutti menevän edelleen ylöspäin tunturiin. Paniikki alkoi iskemään kunnolla. Paikansin itseni Apujoukkojenvaaran suuntaan, mutta sumun vuoksi oli hankala arvioida mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Ja vaikka palaisin takaisin, en tietäisi missä olisin, kun viimeksi olin kartalla Luirojärvellä. Olin kävellyt 7 km, tietämättä missä tarkalleen olin mennyt. Alkoi tulemaan kylmä ja olin paniikissa, joten soitin avomiehelleni. Lopulta avomieheni tuli siihen tulokseen, että soittaa minulle apua, sillä en itse kyennyt siihen. Taisin asiaa myös hieman vastustella, mutta en kyennyt paniikin vuoksi miettimään tilannetta rationaalisesti. Lopputulos; noin 1,5 h ja minut haettiin erämaasta.

Vaellukseni siis keskeytyi ennen aikaisesti. Harmitti ja hävetti, eikä asiaa helpottanut se, että reissuni jälkeen Yle uutisoi pariinkiin otteeseen siitä, että kuinka retkeilijät kuormittavat pelastuslaitosta Lapissa. Myös Helsingin sanomissa julkaistiin juttu aiheesta. On varmasti paljon asioita, mitä olisin voinut ennakoida ja mistä myös ottaa nyt opiksi. Minulle kuitenkin sanottiin, että ei pidä myöskään liian kauan sinnitellä avun hälyttämisen suhteen. Fyysisessä kunnossani ei ollut vikaa, eikä eksymiseen varautuminen mielentasolla riittänyt tällä kertaa.  Tiedostan itsekkin taipumukseni paniikkikohtauksiin, mutta toisaalta ohjeistus on se, ettei sen pidä estää tekemästä asioita. 

Ensiksi ajattelin että en mainitse blogissa ikinä sanallakaan tästä reissusta. Blogini lupaus on kuitenkin, että kerron rehellisesti niin vaellusten haasteista kuin onnistumisista. Inhoan kiiltokuvamaisia kokemuksia, sillä elämä harvoin on vain sitä.

Katsotaan koska saan rinkan taas selkääni, vai myynkö kaikki varusteeni Tori.fi:ssä kuten välittömästi erämaasta poistuessani uhosin. Toisaalta ajatukseni vaeltavat edelleen Urho Kekkosen kansallispuiston erämaassa, ja haaveilen, että saan seuraavalla kerralla vaellettua koko suunnittelemani reitin.

Viimeisen vaelletut kilometrit olivat noin 7,5 km, ja aikaa kului noin 2 h ja 20 min (ei sis. taukoja).