Karhunkierros 4.-7.9.2024, vaelluspäivät 3&4

Kolmas päivä Karhunkierroksen vaelluksella 6.9.2024

Heräsimme jälleen ilman herätystä jo 6.30. Aamu oli pilvinen. Aamutoimien jälkeen innostuin myös siivoamaan tupaa, sillä sen lattialla oli muutamia roskia sekä mm. pölyä ja hiekkaa. Pilkoin myös polttopuita, jotta niitä olisi sitten seuraavia varten valmiiksi. Tuntui, että koko Kulmakkojärvellä kajahti, kun hakkasin kirveellä pöllejä haloiksi. Valitettavasti en vieläkään osaa tehdä hyviä kiehisiä, mutta aina yritän parhaani.

Aloitimme päivän vaelluksen noin 8.30. Seuraavat kilometrit ennen Ylikotaa olivat yhtä nousua ja laskua, mutta ei erityisen haastavaa. Välissä oli myös kaunis suoalue. Vähän ennen Ylikotaa reittiä oli ilmeisesti linjattu uudelleen, sillä vanha reitti joka laski suoraan rinnettä alas, oli jo hieman heinittynyt. Nykyisellään reitti kiersi loivemmin alas Ylikodalle.

Ylikodalla oli vastassa nelisenkymmentä lukiolaista sekä pari opettajaa. Pidimme vessa- ja välipalatauon sekä juttelimme opettajien kanssa. He olivat jo vuosia järjestäneet valinnaista lukiokurssia, jossa vaellettiin Karhunkierrosta Oulangalta Rukalle. Lukiolaiset olivat yöpyneet Ylikodalla teltoissa, ja aikoivat seuraavaksi yöksi Porontimajoelle, kuten mekin. Päätimme jatkaa matkaa ennen kuin edellemme ehtisi se neljäkymmentä lukiolaista.

Kävelimme Venäänmutkan sekä Pähkänän laavujen ohitse. Pähkänän näköalapaikalla käymisen päätimme jättää erilliseksi reissuksi, sillä nousu näytti jyrkältä, ja jyrkkiä nousuja oli tiedossa viimeisenä vaelluspäivänä. Lähtö ennen lukiolaisia kannatti, sillä polku muuttui kapeaksi ja paikoin kävelimme ihan joen rannassa. Tukea sai ottaa juurakoista, jottei olisi vahingossa astunut tai horjahtanut veteen. Maisemat olivat kyllä jylhät. Aurinko paistoi ja oli hyvin lämmin. Tiesimme, että seuraavaksi polku yhtyisi pieneen Karhunkierrokseen. Maasto lähtikin joenrannasta kaartumaan oikealle päin. Polulla oli pari poroa, jotka lähtivät rivakasti nousuun meidät nähdessämme. Nousun jälkeen pidimme pienen evästauon kaatuneella puunrungolla istuessamme. Lähellä käyskenteli jälleen pari poroa. Kuusamo on kyllä mielestäni sellainen paikkakunta, jossa matkailijalle voi luvata porotakuun. Poroja näkyy teiden varsilla, metsässä ja jopa keskustassa! Yksin vaeltava nainen saavutti jälleen meidät, ja kävimme keskustelua siitä, kumpaa kautta vaellamme pienen Karhunkierroksen. Me olimme päättäneet kiivetä Kallioportin portaat ylös, sillä halusimme säästää kävellyissä (kilo)metreissä. Mitään faktaa siitä ei ollut, että Kallioportin portaat nousemalla voittaisi pari kilometriä, mutta kartasta päätellen niin voisi olla. Olimme jo nähneet Jyrävän, kun olimme kesäkuussa kiertäneet pienen Karhunkierroksen, joten maisemallista syistä meidän ei tarvinnut kävellä sen ohitse. Yksin vaeltava nainen päätyi kiertämään pienen Karhunkierroksen Jyrävän kautta. 

Pian suoalueen jälkeen tulimmekin portaille, jotka laskeutuivat pienelle Karhunkierrokselle. Lähdimme kävelemään oikealle, kohti Kallioportin portaita. Porras kerrallaan lähdimme niitä sitten nousemaan. Avomieheni laski samalla portaita. Pidimme pienet tauot porrastasanteiden kohdalla. Portailta alas tulevat kannustivat meitä, osa jopa hieman huvittuneesti. Aurinko paistoi ja oli lämmin jo ennestään hikistä porrastreeniä. Huipulla portaiden määräksi oli laskettu 312 (tätä ei ole tarkistuslaskettu!). Juttelimme Kallioportin näköalatasanteella hetken vanhemman pariskunnan kanssa. Meillä alkoi olemaan aika kova nälkä, joten emme pitkään ihastelleet maisemia. Itselläni jopa lieviä nälkäkiukun oireita.

Jatkoimme rivakasti matkaa, ja laskeuduimme lammen rannalle. Nälissäni ehdotin jopa, että olisimme jääneet lammen rannassa olevalle levähdyspaikalle valmistamaan ruokaa. Totesimme, että puitteet nuotiopaikan yhteydessä olisivat paremmat, joten jatkoimme vielä matkaa. Ohitimme vielä pienemmän lammen rannassa olevan luolan, johon olin ahtautunut kesäkuun reissullamme.

Lopulta saavuimme Pyöreälammen taukopaikalle. Yllätykseksemme käymälät eivät olleet käytössä. Tätä blogia kirjoittaessani Luontoon.fi sivustolla oli kirjoitettu, että Pyöreälammen käymälät ovat suljettu, ja taukopaikka puretaan vuoden 2024 aikana. Sääli sinällään, sillä taukopaikka oli hienolla paikalla. Aloimme valmistamaan ruokaa, ja itselläni oli kiljuva nälkä, jota ei proteiinipatukalla sammutettu. Ähersin hetken trangian kanssa, eikä kaasu meinannut syttyä millään. Onneksi avomieheni pelasti minut tilanteesta, jossa varmaan nälkäkiukku olisi saavuttanut muuten huippunsa. Valmistimme tomaattipastaa linsseillä. Ohikulkijoita oli runsaasti, ja pöydän toiselle puolelle istui pariskunta. Jaoimme kattilallisen pastaa puoliksi, mutta minusta tuntui silti, etten tullut kylläiseksi. Liekö sattumaa, että avomiehelläni oli alkanut pasta tökkimään, sillä hän antoi lopun annoksestaan minulle. Myös otettujen selfieiden perusteella ilmeeni kertoi, että "nyt sitä ruokaa tänne äkkiä lisää". Syötyämme jatkoimme matkaa. Maisemat vilahtivat helppokulkuista reittiä pitkin nopeasti, emmekä myöskään jääneet Myllykoskelle sen enempää ihmettelemään. Pieneltä Karhunkierrokselta reitti erkani oikealle.

Matka Puurosuolle meni myös nopeasti. Metsä oli tavallista talousmetsää, ja kävelimme ainakin yhden hakkuualueen ohitse. Myös pieni soratien pätkä oli ennen Puurosuota. Puurosuolla pidimme vessa- ja evästauon. Jälleen pohdimme, jäisimmekö Porontimajoelle yöksi, vai jatkaisimmeko vielä Kumpuvaaralle. Asia jäi vielä muhimaan. Viimeisen 7 kilometrin osuudella oli suota ja pitkoksia. Vähän ennen Porontimajokea oli loiva nousu, jonka jälkeen laskeuduimme Porontimajoen pihapiiriin.

Paikalla oli ennen meitä kaksi naista, jotka jatkoivat hyvin pian saapumisemme jälkeen Kumpuvaaraan yöksi. Avomieheni oli jälleen sitä mieltä, että päivän vaelletut kilometrit olivat tässä, ja jäisimme tupaan yöksi. Itse olisin voinut vielä jatkaa matkaa, mutta tyydyin tilanteeseen. Jätimme tavarat laavuun, ja tsekkasimme Porontimajoen molemmat autiotuvat. Metsän puoleisessa tuvassa oli katolle/ulkoseinään asennettujen aurinkopaneelien perusteella mahdollista ladata puhelinta. Meillä oli virtapankeissa tarpeeksi virtaa, ja puhelimet pääosin lentokonetilassa, joten emme tarvinneet latausmahdollisuutta. Sen sijaan myöhemmin saapuvia lukiolaisia tällainen mahdollisuus saattaisi houkutella. Toinen tupa oli rakennettu joen päälle, ja päätimme jäädä siihen yöksi. Yksin vaeltava nainen saapui myös Porontimajoelle, ja päätimme nukkua kaikki kolme samassa tuvassa. Valmistimme päivällisen ja myöhemmin vielä iltapalan hyödyntäen keittokatoksen kaasuliesiä. Joen toiselle puolelle ilmestyi poro, joka lähti lähes yhtä nopeasti kuin saapuikin. Vielä toistaiseksi lukiolaisia ei kuulunut tai näkynyt. Myöhemmin metsästä alkoi kuulumaan sellaisia ääniä, jotka eivät viitanneet porojen liikkumiseen. Paikalle alkoi marssimaan lukiolaisia, joista yksi tokaisi "Meitä on tulossa vielä 50". Lukiolaiset levittäytyvät metsään pystyttämään majoitteitaan, joista yksi kaksikko jäi laavuun yöksi. Illan aikana juttelimme opettajien kanssa. Osa lukiolaisista lähti käymään uimassa. Muutaman sadan metrin päässä oli Porontimajärven poukama, jossa virkistäytyminen onnistuisi paremmin kuin matalassa joessa. Nuorten miesten joukko käveli ohitse, ja he jatkoivat eteenpäin. Yksittäisiä vaeltajia majoittui joen toiselle puolelle metsään telttoihinsa. Kun iltatoimet oli tehty, painelimme tupaan nukkumaan. Veden solinaan oli rauhoittava nukahtaa.

Kolmannen päivän vaelletut kilometrit olivat noin 20 km, ja aikaa kului 5 h 30 min. (ei sis. taukoja).

Neljäs päivä Karhunkierroksen vaelluksella 7.9.2024

Laitoimme herätyksen 6.30, sillä halusimme olla ajoissa liikenteessä, ja ehtiä ennen lukiolaisia matkaan. Koska edessä oli paljon nousuja, niin päätimme tankata aamupalaksi pastaa. Ajattelimme myös, ettemme pysähtyisi tekemään ruokaa, vaan söisimme vasta Rukalle saapumisen jälkeen. Aamupalaa, eli pastaa keittäessämme lukiolaiset heräilivät, ja juttelimme jälleen opettajien kanssa. Porontimajoella oli viitta, jossa luki "Ruka 15 km". Epäilimme lukemaa, mutta opettajien mukaan kilometrit pitivät paikkaansa. Siivosimme tuvan, ja lähdimme matkaan kahdeksan jälkeen.

Porontimajärven poukaman kohdalla oli useita riippumattoja. Ilmeisesti nuoret miehet olivat laittaneet leirinsä pystyyn siihen. Päivän ensimmäinen nousu alkoi loivasti. Loivan nousun jälkeen oli jyrkempi nousu, jota helpottivat portaat. Yksin vaeltava nainen saavutti meidät Vattuvaaran portailla. Lähdimme nousemaan portaita, ja pidimme pienen hengähdystauon Vattuvaaran huipulla. Maasto oli sen jälkeen kumpuilevaa, ja maisemat komeat. Kävelimme eteenpäin, ja tuntui, ettei vaaralta laskeuduta ollenkaan. Myös laskeutuminen tuntui pitkältä. 3 kilometriä käveltyämme tuli noin kilometrin mittainen hiekkatieosuus. Kumpuvaaran laavulle ei ollut enää pitkä matka.

Kumpuvaaran laavulla oli luultavasti saksalainen pariskunta, joka lähti hyvin pian liikenteeseen meidän saavuttuamme. Jäimme yksin, ja pidimme vessa- ja välipalatauon. Pienestä Kuikkalammesta olisi voinut täydentää vesivarastoja, mutta arvelimme, että meillä riittäisi vettä Valtavaaran Suolammelle saakka. Jälleen kerran yksin vaeltava nainen saapui hieman jälkeemme, ja lähdimme yhdessä nousemaan Kumpuvaaralle.

Kumpuvaaralle nousu oli loiva, eikä tuntuntut yhtään hapottavalta. Ihastelimme koivuissa olevaa hentoa ruskaa. Yllätyimme, kun näimme Konttaisen Kumpuvaaran vasemmalla puolella. Olo tuntui epätodelliselta, olimme niin lähellä maalia. Todellisuudessa nousuja ja laskuja oli vielä paljon edessä. Kumpuvaaralta laskeutumisen jälkeen tulimme tielle. Ylitimme vielä Pikku-Konttaisen. Osaa nousuista oli helpotettu köysillä.

Ennen Konttaista kävelimme suon ylitse. Yksin vaeltava nainen saavutti meidät jälleen. Kuljimme yhtä matkaa aina Konttaisen huipulle saakka. Kun kävimme Konttaisella kesäkuussa, olin katsovinani, että Hautajärveltä päin tullessa nousu Konttaiselle olisi hyvin jyrkkä, ja vaatisi vaeltajalta varsinaisen nelivedon. Onneksi nousua olikin helpottamassa portaat. Konttaisen huipulla ihastelimme maisemia, ja maltoimme ottaa välipalaa. Enää edessä olisi Valtavaaran neljän huipun huiputus. Kyllä, lukion opettaja oli kertonut, että Valtavaaralla oli ikään kuin neljä huippua. Olin ajatellut, että Valtavaaralle nousu olisi vastaava kuin Saanalle (tätä on vaikea selittää, mutta Saanalle nousua kuvastaa hyvin se, että aina ajattelee, että tuon töykäreen takana on huippu, todetakseen, että töykäreen takana on uusi töykäre ja jne.). Menojalka vipatti Valtavaaralle, ja lähdimme laskeutumaan alas Konttaiselta.

Ylitimme tien, ja toisella puolella polku johdatteli meitä Valtavaaraa kohti. Paikoin puiset porrastukset olivat kärsineet, mutta joka tapauksessa niistä oli apua. Meitä vastaan tuli muita retkeilijöitä, jotka tsemppasivat meitä, kun kuulivat, että olemme lähteneet Hautajärveltä.

Nousujen jälkeen saavuimme Suolammelle, jonka laavulla oli retkeilijöitä. Istuimme pöydälle, ja tankkasimme välipalaa ja vettä. Nautimme myös säästämämme Daim-patukat. Suklaata tosin olisi saanut olla enemmänkin mukana. Yksin vaeltava nainen tuli pian perässämme, ja suodatimme hänenkin tarpeisiin vettä. Käymälä oli hieman kauempana järvestä ja laavusta. Maisemista päätellen ei voisi arvata olevansa vaaralla. Ympärillä oli metsää ja järvimaisema. Suolampi oli viehättävä paikka, johon olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Suolammen rannassa oli laituri, ja joku mies kävi uimassa. Meillä oli kuitenkin halu jatkaa matkaa, sillä paluu sivistykseen houkutteli enemmän kuin uiminen. Lisäksi ilman uikkareita se ei olisi ollut mahdollista Suolammen ympäristössä, jossa retkeilijöitä oli selkeästi enemmän liikenteessä.

Valtavaaran huiputukset jatkuivat, ja menin laskuissa sekaisin, että monesko huippu tuli juuri saavutettua. Mielestäni Valtavaaralla oli enemmän kuin neljä huippua, mutta tiedä siitä sitten. Lopulta saavuimme viralliselle huipulle, jossa oli päivätupa. Samalla Karhunkierros yhdistyi Valtavaaran huiputus -kierrokseen (6 km). Kirjoitin nimemme päivätuvan vieraskirjaan. Myös yksin vaeltava nainen saapui paikalle. Rukalle oli kolmisen kilometriä. Ajattelimme ääneen, että kuinkahan monta nousua ja laskua loppupätkällä Rukalle olisi. Läheinen retkiseurue huuteli, ettei loppumatka Valtavaaralla ollut paha, mutta Rukalle nousu olisi. Ajattelin itsekseni, että huoh, ihan kuin ihmiset saisivat siitä jotain itselleen, kun jankkaavat Rukan huiputtamisen haastavuudesta.

Reitti lähtikin loivaan laskuun, mutta kyllä sen varrelle korkeuserojakin mahtui. Pysähdyimme pitämään vessatauon Valtavaaranlammen taukopaikan käymälässä. Laskimme vielä alaspäin kalliota ja portaita pitkin. Lopulta saavuimme parkkipaikalle. Seurasimme Karhunkierros-viittoja oikealle. Viittojen seuraaminen meni vaikeaksi, kun tulimme Rukan rinnealueelle. Noustessamme rinteitä ylös, kuulimme takaa askelia. Hattua nostaen totesimme, että ensi kertaa vaelluksella oleva yksin vaeltava nainen oli koko reissun pysynyt meidän kintereillämme. Huiputimme loppumatkan yhdessä Rukalle saakka. Saattoi siinä käydä tosin niin, että rinteiden huipulla käännyimme jossain kohtaa väärälle tielle/polulle, mutta lopputulos oli sama. Vaikein osuus Rukalle nousemisessa oli Rukan huipulla reittimerkkien seuraaminen. Olimme lopulta kaikki kolme yhdessä Karhunkierroksen portilla. Otimme voiton kuvat portin alla. Kävelimme vielä yhdessä Scandicin parkkipaikalle saakka, ja tiemme erkanivat lopulta parkkipaikan kohdalla. Fiilis oli huikea, kun jälleen yksi unelmien vaelluskohde oli vaellettu.

Vielä loppukaneettina: Jos Karhunkierroksen alkuosuutta vähätellään, niin loppuosuutta ehdottomasti liioitellaan. Toki tiedostan, että olen vielä alle kolmikymppinen, jonka lisäksi minussa on kestävyysurheilijan vikaa. Silti olen sitä mieltä, että kauhutarinat viimeisen 15 kilometrin pätkästä ovat liioiteltuja. Realisti pitää silti olla, mikäli sää on oikein kehno, voivat nousut ja laskut olla hyvinkin liukkaita, ja mikäli peruskunto ei ole kunnossa, voi reitti olla todella haastava. Mutta veikkaisin, että mikäli kykenee vammoitta kävelemään sen reilun 67 km alle, niin kunto kyllä riittänee lopulle 15 kilometrillekkin, korkeuseroista huolimatta.

Neljännen päivän vaelletut kilometrit olivat noin 16 km, ja aikaa kului 5 h 20 min. (ei sis. taukoja).