Kaltimon kierto 7.8.2024
Kaltimon kierto on juurikin niitä hieman tuntemattomia reittejä, joita haluan nostaa esille. Seitsemän vaaran ylitse menevän Kaltimon kierron voi vaeltaa joko yhden yön yli vaelluksena tai päiväretkenä. Reitti soveltuu myös polkujuoksuun. Itse mietin yön yli vaelluksen ja päiväretken väliltä. Päädyin lopulta päiväretkeen, sillä en jaksanut pakata mukaani yöpymisvarusteita. Yhdistin Kaltimon kierron nimitttäin perheeni kesälomareissuun, joten tavaraa oli autossa jo yllin kyllin.
Ajattelin muutenkin reitin olevan helpompi kulkea kevyemmällä rinkalla. Trangian halusin ottaa mukaani, jotta saisin hieman retkeilytunnelmaa. Varusteiden karsimisesta huolimatta rinkkani painoi vesineen 14 kg! Se siitä kevytretkeilystä. Toki halusin varata reitille kunnolla juotavaa, sillä en ollut varma veden saatavuudesta reitin varrella. Siksi liki 6 kg tuosta painosta oli puhdasta vettä :D
Tarkoitukseni oli lähteä aikaisin aamulla siskoni luota Joensuusta kohti Joensuun Enon kirkonkylää. Kaltimon kierron voi virallisesti aloittaa kahdesta paikkaa, Joensuuntien tai Karhuvaarantien varrelta. Lähtöpaikat ovat merkitty Kaltimon kierron karttaan. Kaltimon kierron reitti on merkitty oransseilla täplillä, mutta paikoin voi tulla tilanteita, joissa on hyvä varmistaa kartasta, mihin suuntaan reitti todellisuudessa kulkee. Lisätietoa Kaltimon kierrosta löytyy myös Joensuun kaupungin sivuilta.
Aamu valkeni Joensuussa aurinkoisena ja lämpimänä. Ajettuani pois keskustasta, muuttui säätila radikaalisti sumuiseksi ja pilviseksi. Koska edellisen illan sääennusteet olivat luvanneet aurinkoista ja liki 20 asteen lämpötilaa, olin varautunut sen mukaan. Olin päättänyt aloittaa Kaltimon kierron Joensuuntien varresta, sillä se tuli ensiksi vastaan ja oli helpommin saavutettavissa isomman tien varressa. Parkkipaikalla oli runsaasti tilaa, ja vain yksi auto omani lisäksi. Nakattuani rinkan selkään aloitin Kaltimon kierron 25 kilometrin taipaleen. Elokuinen aamu oli jo viileä, joten käsineet olisivat voineet olla tarpeen. Niitä minulla ei ollut mukana lainkaan, joten ilman oli pärjättävä.
Polku haarautui hyvin pian parkkipaikan jälkeen, jolloin oli valittava, kiertääkö Kaltimon kierron myötä- vai vastapäivään. Valitsin kiertää vastapäivään, sillä halusin säästää komeimmat maisemat, eli korkeimmat vaarat Kaltimon kierron loppuun. Joensuuntie ylitettiin noin 400 metrin jälkeen aloituspaikasta. Tien ylityksen jälkeen reitti ei jatkunutkaan suoraan toiselta puolelta, vaan piti kävellä asfalttitietä hieman Enon kirkonkylää kohti. Onneksi reittimerkinnät tulivat pian oikealle puolelle näkyviin. Polku lähti hieman nousuun, ja yhtyi pururataan. Muutamien nousujen ja laskujen jälkeen tulin frisbeegolf-radan varrelle, jossa oli myös laavu ja wc. Wc tuli sopivaan saumaan tarpeitani ajatellen. Pidin lyhyen tauon, ja jatkoin pururataa pitkin seuraten reittimerkkejä. Pururataa kävelin yhteensä noin pari kilometriä, kunnes polku erkani siitä.
Jännitin ensimmäistä nousua Karhuvaaralle, joka osoittautui helpoksi. Noin neljän kilometrin kohdalla huiputin Karhuvaaran (178 m). Huipulla oli myös kyltti, jossa luki Karhuvaara sekä korkeus. Kyltti oli kiva idea, ja auttaisi pysymään laskuissa, että montakos vaaraa olisi huiputettu. Sumun vuoksi Karhuvaaralta ei juuri ihasteltu maisemia, joten jatkoin matkaani. Laskeutuessani alas Karhuvaaralta, kuuluivat autojen äänet selkeästi. Ahvenisentie kulki hyvin läheltä reittiä. Laskeutumisen jälkeen oli noin puolen kilometrin mittainen soratien pätkä. Soratietä oli hyvin epämiellyttävä kulkea, koska sorastettu osuus oli isohkon kokoisia soralohkareita. Soratie kääntyi noin 5 km kohdalla vasemmalle voimalinjan alle. Polku erkani voimalinjan alta metsään, jossa pidin ensimmäisen evästauon kiven päällä. 1,5 h vaellettu ja 20 km jäljellä.
Ylitin Ahvenisentien, jonka varressa kasvoi vadelmia. Ahvenisentien ylityksen jälkeen reitti lähti loivaan nousuun, sekä poikkesi hetken hiekkatiellä. Loiva nousu jatkui aina Hiltulanvaaran päälle. Hiltulanvaaran (225 m) huipulla ei ollut kylttiä, kuten Karhuvaaralla, joten todellinen huippu on voinut sijaita missä tahansa kohtaa. Hiltulanvaaralta laskeutuessani havaitsin maassa muutamia kanttarelleja. Olin kuullut, että Itä-Suomessa näitä herkullisia sieniä kasvaa runsaasti. Päätin kuitenkin keskittyä vaellukseen, sillä minulla oli pieni aikataulupaine. Siskoni aikoi aikaisin nukkumaan, joten en halunnut rymistellä myöhään illalla hänen asunnolleen. Laskeutumisen jälkeen tulin koivumetsään, jossa oli paljon vadelmapensaita. Ajattelin napostella muutaman vadelman, mutta kumartuessani vedelmapensasta kohti näin todella ison hämähäkin seitissään. Vadelmat saivat jäädä pensaisiin, sillä otin äkkilähdön. Kyllä, tunnustan, pelkään hämähäkkejä.
Polku laskeutui hiekkatielle. Ohitin vanhan rakennuksen ja pihapiirin, jonka jälkeen polku näytti menevän oikealle. Polun varrella oli iso ampiaispesä puussa, jonka kiersin kaukaa. Reittimerkkejä ei näkynyt, joten päätin palata takaisin tielle, josta polulle olin kääntynyt. Samantien näin merkit, ja matka jatkui oikeaan suuntaan. Tarkkana saa olla, mikäli ei aio eksyä. Ylitin tien ja polku nousi hieman. 10 km vaellettuani pidin taas tauon. Suppuralammen laavulle ei olisi enää pitkä matka, joten jatkoin matkaani kohti lounaspaikkaa. Kohta vastaan tuli kyltti, jossa luki Vc. Kyltiltä piti jatkaa vielä eteenpäin Suppuralammen laavulle. Lähdöstä alkaen laavulle oli noin 11 km. Laavun ympäristö oli kaunis, ja aurinkokin alkoi sopivasti paistamaan pilvien takaa. Tein lounaaksi juustomakaronia herniksellä.
Metsästä kuului kummaa kuminaa, ja toivoin, ettei kyseessä olisi mikään isompi eläin. Syy äänille selvisi, sillä Suppuvaaran suunnalta tuli vanhempi pariskunta ämpärien kanssa. Mies käveli puhelin kourassa ja katsoi mökästä päätellen olympialaisia. Ilmeisesti myös vanhemmalle ikäpolvelle voi kasvaa puhelin käden jatkeeksi. Pariskunta jatkoi matkaansa hakkuualueen suuntaan, ja olympialaisten äänet vaimenivat. Syötyäni tiskasin astiat sekä suodatin vettä.
Ajattelin käydä vessassa, joten kipusin rinkan kanssa takaisin päin ylämäkeen. Vessalle oli hyvät opasteet. Avasin oven ja kurkattuani kattoon, näin valtavan ampiaispesän. En jäänyt asiaa sen enempää ihmettelemään saati kuulostelemaan, oliko pesä tyhjä.
Matka jatkui, ja seuraavaksi oli Suppuravaaralle nousu. Nousu oli jyrkin tähän mennessä, ja auringon lämmittäessä ilmaa, tuli helpommin hiki. Suppuravaaran huipulla pidin pienen hengähdys- ja juomatauon kiven päällä. Vastaan tuli yksi vaeltaja, liekkö parkkipaikalla olevan toisen auton kuski. Tervehdimme, mutta emme jääneet juttelemaan. Suppuravaaran huipulla avautuivat kunnon maisemat. Maisemasta erottui myös tehdas höyryineen. Siitä huolimatta ihastelin alhaalla olevaa Suppuralampea sekä metsä- ja vaaramaisemia.
Suppuravaaralta laskeutuminen oli hieman jyrkkä, jonka jälkeen alkoi noin 3 km hiekkatieosuus. Toisaalta matka oli tasaista, eikä ylä- ja alamäkeä. Hiekkatieltä polku kääntyi oikealle, ja nousin Kirkkokalliolle. Paikan nimen selvitin kartasta, sillä Kirkkokallion kyltti oli mennyt rikki, ja siitä oli jäljellä enää palaset. Kirkkokallion jälkeen tulin metsien suojelualueelle, joka oli hyvin synkkä, sillä aurinko ei juurikaan valaissut sinne. Metsien suojelualueella meni pieni puro, josta voisi suodattaa vettä, mikäli haluaisi tehdä vesitäydennyksiä reitin varrella. Omasta mielestäni liki 6 litraa vettä sai riittää lopulle matkaa.
Metsien suojelualueen jälkeen tulinkin suoraa hakkuualueelle. Olin aika korkealla, ja alhaalta Kaltimonjärven suunnasta kuului nautaeläinten ääniä ja oletettavasti tilan emännän huudot. Polku laskeutui, ja menetin tasapainoni sekä kaaduin. Ranteet ja polvet ottivat suurimmat osumat, vaikka rinkkani yrittikin painaa pääni ylitse minut kokonaan maahan. Mihinkään ei onneksi sattunut, joten jatkoin matkaa.
Ylitin jälleen tien jonka jälkeen alkoi nousu Kuljulle, joka lasketaan reitin neljänneksi vaaraksi. Tämän selvitin vasta tätä tekstiä kirjoittaessa, sillä karttaan oli merkitty useita vaaroja, enkä tiennyt, mikä niistä lasketaan Kaltimon kierron yhdeksi huipuksi. Nousu oli pisin tähän mennessä. Polku kulki tiheän metsän keskellä, ja aluskasvillisuutta oli runsaasti. Juurikin paikoin runsaan aluskasvillisuuden vuoksi Kaltimon kierrolle kannattaa pukea pitkälahkeiset housut. Kuljun (255 m) huipulla ei myöskään ollut kylttiä, joten pitkän nousun perusteella oletin kyseessä olevan Mustavaaran huippu. Metsä peitti näköalat, joten jatkoin matkaani. Pidin pienen tauon, ja mietin, että pahin nousu oli takana. Vastaan tuli kuitenkin Mustavaaran (267 m) huipun kyltti. Kuljulta Mustavaaran huipulle ei ollut isoa nousua. Olin jälleen luonnonsuojelualueella, joten vaaran huipulta ei näkynytkään maisemia tiheän metsän takaa. Siltä osin karttaan merkitty "kaunis näköala" ei täysin lunastanut lupauksia.
Polku lähti hieman laskeutumaan, jonka jälkeen nousi loivasti Sieravaaralle (243 m). Myös Sieravaaralla oli puinen kyltti, joka kertoi siitä, että jälleen yksi vaara huiputettu. Korppi rääkkyi taustalla. Lähdin laskeutumaan alas, sillä päivän patikointi alkoi jo tuntua. Lisäksi lämpötila ja nälkä vaikuttivat innokkuuteni jatkaa kohti viimeisen vaaran huiputusta. Ylitin soratien, jonka jälkeen kävelin hetken pitkospuita. Olin katsonut kartasta, että pian tulisin laavulle, jonka yhteydessä olisi wc. Olin juonut runsaasti, sillä lämpötila oli noin 20 astetta. Metsän jälkeen tulin peltoautotielle, ja jatkoin matkaani soratiellä. Ohitin muutaman omakotitalon, kunnes tulin Loiran laavulle. Vieressä virtasi Loirapuro, josta voisi tarpeen vaatiessa ottaa vettä. Wc oli hieman etäämpänä. Olin jo päättänyt, etten tekisi toista ruokaa retkiolosuhteissa, joten jatkoin matkaani laavulta.
Soratie jatkui muutama sata metriä ja kääntyi oikealle. Lähes omakotitalon pihasta polku kääntyi vasemmalle metsään. Jälleen kuljin synkässä metsässä, jossa oli pieniä nousuja ja laskuja. Suoraan metsästä putkahdin taas soratielle. Suoraan eteenpäin nousi rinne kohti vaaraa, mutta siinä ei näkynyt selkeää polkua. Tähystin reittimerkkejä, mutta en nähnyt niitä. Tutkin puhelin näytöltä Kaltimonkierron karttaa, jossa reitti ei poikennut metsään, vaan meni soratietä. Reittimerkinnät olivat ohjanneet metsään, joten epäilin, että reitti on linjattu uudelleen. Jatkoin matkaani soratietä vasemmalle, josta käännyttiin pian oikealle metsään.
Polku lähti jyrkästi ylös. Täytyy myöntää, että nousu tuntui pisimmältä ja jyrkimmältä koko reitillä. Tannilanvaaran (210 m) huipulla oli komeat näkymät ja Salpalinjan kyltti. Onnelisena kaikkien seitsemän vaaran huiputusten jälkeen lähdin laskeutumaan alas.
Kun tulin hiekkatielle, en seurannut reittimerkkejä tarkasti, ja epähuomiossa käännyin ja jouduin peruuttamaan pari sataa metriä. Polku jatkuikin suoran hakkuualueen läpi. Hakkuualueen jälkeen tulin soratielle, joka oli sama haara, jossa valittiin kumpaan suuntaan lähdetään kiertämään Kaltimon kiertoa. En sitä aluksi hoksannut, sillä olin taas Joensuuntietä ylittämässä. Naurahdin itsekseni ajatukselle, että vaeltaisin reitin uudelleen saman tien. Palasin jälleen takaisin päin, ja saavuin ennen viittä takaisin parkkipaikalle. Seitsemän vaaran huiputtaneena oli helppo hymyillä.